sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Nahkasiivillä ilmojen teille

Coelurosauravus (Kuva Wikimedia)
Varhaisin tunnettu selkärankainen, jolla oli liitämiseen sopivia raken­teita, oli Coelurosauravus. Ne elivät permikauden loppupuolella, noin 260-251 mvs. Ne olivat noin 40 cm pituisia. Kallo oli terävänokkainen ja päälaella oli sahalaitainen harja.

Näillä matelijoilla oli hyvin erikoiset liitämiseen soveltuvat siivet. Ne rakentuivat suoraan nahasta kasvavien ohuiden luiden varaan. Näillä luilla ei ollut siis yhteyttä sen varsinaiseen luurankoon. Tämänkaltainen siipien rakenne on hyvin ainutlaatuinen. Niinpä ensimmäiset fossiilit tulkittiin ymmärrettävästi väärin - luultiin, että matelijan luurangon päälle oli sattumalta joutunut jonkin kalan luuranko ja nuo siipiä tukevat ohuet luut liittyivät kalan eviin.

Icarosaurus (Kuva Wikimedia)
Icarosaurus tunnetaan noin 228 mv ikäisestä fossiilista, joka on löydetty New Jerseystä, USA:sta. Siis triaskauden loppupuoliskolta. Sillä oli ulkoisesti katsoen samantapaiset 'siivet', kuin Coelurosauravuksella. Icarosauruksella siipiä tukevat luuut olivat kuitenkin pidentyneitä, osittain vaakasuoraan kasvaneita kylkiluita. Kallosta lonkkaan mitattuna sen pituus oli noin 10 cm. Vastaavaa rakennetta esiintyy nykyäänkin Draco-suvun liskoilla, joita kutsutaan 'lentäviksi lohikäärmeiksi'.

Sharovipteryx (Kuva Wikimedia)
Sharovipteryx mirabilis tunnetaan yhdestä Kirgisiasta löytyneestä fossiilista, joka on ajoitettu noin 225 mv ikäiseksi.

Sen liitopinta oli pitkien takajalkojen ja hännän välissä oleva ihokalvo. Mahdollisesti pienempi kalvopinta oli myös etujalkojen yhteydessä, helpottaen ohjausta (fossiilin tämä osa on vaurioitunut). Se saattoi liitäessään muistuttaa deltasiipistä lentokonetta. Tosin ei olla varmoja, missä asennossa se piti raajojaan liitäessään. Tällaista 'takajalkasiipeä' ei tunneta miltään muulta lajilta. Kooltaan tämä merkillinen liiitelijä oli noin 20 cm.

Etujalkojen avulla liikuteltavat siivet osoittautuivat kuitenkin hyödyllisemmäksi ratkaisuksi kuin edelläkuvatut - sen osoittaa triaskauden lopulta (228 mvs) liitukauden loppuun (eli dinosaurusten häviämiseen 66 mvs) asti eläneiden lentoliskojen eli pterosaurien suuri menestys. Fossiileja on löytynyt tuhansia, kaikilta mantereilta. Ne olivat ensimmäisiä varsinaisesti lentäviä, eli lihasvoiman avulla ilmassa pysytteleviä selkärankaisia.

Lentoliskojen polveutumishistoria on toistaiseksi hämärän peitossa. Eniten kannatusta on ilmeisesti nykyään luokitteluilla, joidenka mukaan ne kuuluvat Arkosaureihin, samaan ryhmään krokotiilien, dinosaurusten ja lintujen sekä niiden muinaisten edeltäjien kanssa. Toisten näkemysten mukaan ne ovat erkaantuneet jo aiemmin omaksi haarakseen. Epäselvyys johtuu siitä, että ratkaisevaa välimuotofossiilia ei ole vielä löydetty.

Liitukaudella eläneiden Pteranodon -lentoliskojen siipien kärkiväli oli jopa 9 metriä  (Nobu Tamura)
Lentoliskojen siivet muodostuivat nahasta ja muista kudoksista ja kiinnittyivät eturaajoihin ja erittäin pitkään neljänteen sormeen ulottuen ruumiin sivuille ja nilkkoihin. Niillä oli painoa vähentävät ontot luut luten linnuilla ja kölimäinen rintalasta lentämisessä tarvittavien vahvojen lihasten kiinnittymistä varten. Koko vaihteli varpusen kokoisesta jättilajeihin, joiden siipien kärkiväli oli jopa 12 metriä. Suurimmat lajit elivät liitukaudella, jolloin myös linnut alkoivat kilpailla elintilasta niiden kanssa.

Varhaisilla lajeilla oli leuoissa hampaat, 'häntä' oli pitkä ja kaula lyhyt. Myöhemmin rinnalle ilmentyi uudentyyppisiä lentoliskoja, joiden kaula oli pitkä, häntä lyhentynyt ja osalla myös hampaaton nokka. Ainakin osalla lentoliskoista oli karvapeite, joka oli kuitenkin erilaista kuin nisäkkäiden karvat. Karvapeite viittaa mahdolliseen tasalämpöisyyteen.
 
Quetzalcoatlus northropi oli kaikkien aikojen suurimpia lentäviä selkärankaisia.
Tässä se on kuvattuna liikkumassa maalla neljällä jalalla. (Kuva Wikimedia)
Paljon erilaisia teorioita on esitetty siitä, miten lento­liskot liikkuivat maalla. On puhuttu ryömimi­sestä tai kah­della jalalla tai nel­jällä jalalla liikku­misesta. Viime­mai­nittu teoria on nykyään suurim­massa suosiossa ja sitä tukevat fossi­loitu­neet jalanjäljet.

Jonkin verran lento­liskojen muniakin on löydetty ja ne näyttävät olleen pehmeä­kuorisia, kuten muillakin matelijoilla.

Eräästä munasta on löytynyt jäseniltään täysin kehittynyt alkio. On myös löydetty hyvin nuorten yksilöiden fossiileja, jotka on 'valmiutensa' vuoksi määritelty erehdyksessä ensin omiksi lajeikseen. Siksi arvellaankin, että lentoliskot eivät olleet kuoriutumisen jälkeen riippuvaisia vanhemmistaan ainakaan pitkään ja varttuivat täyteen kokoonsa lentokykyisinä, hankkien itse oman ravintonsa.


Eudimorphodon ranzii, triaskauden 
lopulta (Nobu Tamura)
Dimorphodon, varhainen jurakausi, luurangon 
rekonstruktio. (Kuva Wikimedia)
Pterodactylus, myöhäinen jurakausi
(Kuva Wikimedia)
Ningchengopterus, varhainen
liitukausi (Kuva Wikimedia)

Osalla lajeista oli päälaella näyttävä 'harja'. Leukojen tai 'nokan' rakenne vaihteli suuresti. Värit
ovat varmaankin enimmäkseen taiteilijan mielikuvitusta, mutta komeilla harjoilla on voinut olla
parinvalintaan liittyvä merkitys ja miksei siis värejäkin ollut. Suurimmat koristukset oli nimittäin
täysikasvuisilla uroksilla. Naaraillakin niitä saattoi olla, mutta pienempiä. (Kuva Wikimedia)

Lähteitä:

Wikipedia, Coelurosauravus
LiveScience, First Delta-Wing fighter was a reptile
Wikipedia, Pterosaur
Wikipedia, List of Pterosaur genera
UCMP, Pterosaurian flight
Pterosaur.net
Prehistoric Wildlife, Pterosaurs - An overview
Palaeontology online, Fossil Focus: Pterosaurs
National Geographic, Pterosaurs - Lords of the Ancient Skies

Ei kommentteja: